Ensimmäinen aamu (1997)

Tänään hän lähti. Jo aamuisesta tähtien kimmellyksestä hangella tiesin, että päivästä tulisi vihdoinkin kirkas, ja ymmärsin, että hän oli valinnut kauniin matkasään. Aikaisin, kauan ennen heräämistäni, hän oli äänettömästi hiipinyt pimeään talviaamuun. Kun aurinko nousisi, hän olisi jo kaukana.

Nousin keittämään kahvia – kahdelle, niin kuin aina ennenkin. Keittiö tuntui viileältä, joten tein nopeasti tulen uuniin. Mietin, mahtaisiko koko talo tuntua tavallista kylmemmältä hänen lähtönsä jälkeen.

Hän oli tehnyt lähtöä jo pitkään. Hän oli järjestellyt tavaroitaan ja huolehtinut siitä, että minä voisin turvallisesti jäädä tänne, mutta mitään hän ei ollut pakannut mukaansa. Usein hänen levätessään olin nähnyt hänen kasvoistaan, että hän ajatteli matkaansa ja luulen, että hän olisi ehkä halunnut lähteä jo aiemmin, jos matkantekoon sopiva päivä olisi koittanut.

Avasin radion uutisten aikaan, kääntelin lehden sivuja, mutta en kuunnellut, en lukenut, en ajatellut mitään. Yksinäisyys ei ollut vielä saavuttanut minua. Hän eli yhä tässä talossa, jonka olimme yhdessä rakentaneet. Hän torkkui sängyllään ja kömpisi pian aamiaiselle.

Istuin ikkunan ääreen katselemaan, kuinka kylmä pimeys muuttui siniharmaaksi hämäräksi. Valkohuurteiset puut reunustivat tietä, jota pitkin kuvittelin hänen astelleen. Toivoin, ettei hänen tulisi kylmä.

Pohdin, mitä merkitystä minulla enää olisi yksin talossani. Jos lähtisin nyt hänen peräänsä, saisinko hänet kiinni? Minun pitäisi varmaankin juosta. Mitä hän sanoisi? Käännyttäisikö hän minut takaisin? Tiesin kuitenkin, ettei hän halunnut minua mukaansa.

Aurinko, joka hädin tuskin oli ehtinyt nostaa itsensä metsänreunan yläpuolelle, alkoi jo laskea takaisin kaukaiseen maailmaan. Siellä kai hänkin jo vaelsi, unimaassa, jonne ei näillä silmillä voinut nähdä.

Vasta illansuussa soitin hänen tyttärelleen. Tytär itki, vaikka oli nähnyt hänen valmistautuvan. Minäkin itkin. Hän oli lähtenyt lopullisesti.

Kuunvalossa kävelin vielä rantaan. Jään poikki johtivat kahdet jalanjäljet. Erotin ne tummina varjoina valkoisessa, koskemattomassa lumessa. Toiset jäljistä olivat hyvin kevyet, aivan aavistuksenomaiset. Myös hän oli liikkunut kepeästi; jalka oli noussut paksussa hangessa helpommin kuin moniin vuosiin. Rinnakkain jäljet kulkivat kohti järven selkää ja katosivat pimeyteen.

Käänsin selkäni järveltä puhaltavalle viimalle. Yöstä oli tulossa hyvin kylmä, enkä halunnut vielä aloittaa omaa matkaani. Hitaasti palasin talolle, joka odotti minua tyhjin, mustin ikkunoin. Menin sänkyyn, mutta en nukkunut, sillä hänen tuttu kuorsauksensa puuttui, ja oikeaa kylkeäni paleli. Olihan sänky jo ehtinyt viiletä hänen lähtönsä jälkeen.

 

© Päivi Hotokka