Meidän hiljamme (2004)

Vieras tuli taloon. Se kulki ensin pitkin seinänvieriä ja lopulta asettui keskelle lattiaa raajat levällään. Me hämmästyimme, tottakai. Eihän tuollaista ollut tässä talossa ennen nähty. Katsoimme ihmeissämme toisiimme, mutta kukaan ei tehnyt mitään.

Aluksi vetäydyimme kauemmas toisistamme, sillä tuntui kuin vieraan lonkerot tunkisivat joka paikkaan. Tökimme sitä varovasti, koska halusimme tietää, millainen se oli luonteeltaan. Se ei vaikuttanut vihamieliseltä, pikemminkin laiskalta ja mukavuudenhaluiselta. Pian pystyimme lähestymään sitä luontevasti ja toimimaan normaalisti, vaikka se rötkötti keskellä olohuonetta. Toisinaan minua hirvitti, mahtaisiko se syödä jotain tai kenties kasvaa tai saada poikasia. Päätin kuitenkin keskittyä ongelmiin vasta sitten, kun niitä ilmenisi.

Myöhemmin vieraamme käpertyi sohvannurkkaan sykkyrälle ja jäi siihen. Nyt sitä ei saanut mikään enää liikkumaan, ei niin että sitä kukaan varsinaisesti olisi yrittänytkään. Kun se oli ollut siinä riittävän kauan, sen läsnäoloon totuttiin, johonkin epämääräiseen ilmassa leijuvaan, joka ei häirinnyt mutta oli olemassa. Siitä tuli perheenjäsen.

Nyt olen täysin tyytyväinen siihen, että talossamme on hilja. Sen olemassaolo on jopa jollakin tapaa rauhoittavaa. Minulla on seuraa, kun keskityn käsityöhöni, ja luulen, että riitelykin on vähentynyt. Kaiken lisäksi olen saanut selville, että emme ole ainoita. Monilla muillakin on kotonaan hilja, mutta he eivät puhu siitä. Tämänkaltaiset vieraat tuntuvat olevan yhtä intiimi aihe kuin sänkypuuhat. Useimmilla sitä tapahtuu, mutta siitä kerrotaan vain harvoille.

 

© Päivi Hotokka