Karitsanpaistia ja muovinen vapaudenpatsas eli
Liftarin päiväkirja
Turisti ei tiedä todellisesta Irlannista mitään, ellei ole kokenut lännen vuoristomaisemia sekä kapeita ja mutkaisia valtateitä. Me koimme ne - pahoinvoivina busseissa sekä peukalokyytiläisinä pikkuautojen takapenkeillä.
Samalla tapasimme persoonallisia seurueita matkalla vanhalle kotiseudulle, kauppaan, harrastamaan, rallia katsomaan, kotiin, Derryn kautta Eurooppaan.
Keskiviikko, Glengarriff
Tukevan lounaan jälkeen kävelemme sata metriä piskuisen kylän ulkopuolelle. Kenmareen tai Killarneyyn ei kulje bussia, vaan nyt olemme tosipaikan edessä. On pakko liftata.
Jännittää, kun asettelemme rinkat tienvarteen ja nostamme peukalon lähestyvän auton eteen. Voikohan vielä 24-vuotiaana oppia liftaamaan?
Risteyksestä kääntyy autoja suuntaamme vähän väliä, mutta useimmat viittilöivät kääntyvänsä pian tieltä pois. Kukaan ei pysähdy. Vakuuttelen itselleni, että jonkun on pakko poimia meidät kyytiin ennen yötä. Sen jälkeen alan epäillä, että ehkäpä kirkkoa vastapäätä ei sovi kerjätä kyytiä.
45 minuutin päästä pakettiauto vihdoin pysähtyy. Keski-ikäinen työläismies lupaa viedä meidät pari mailia eteenpäin, ja rinkat heitetään auton perään. Hymyilen salaa elämäni ensimmäiselle peukalokyydille.
Keskiviikko, Caha Mountains
Heittelen kiviä lammasaidan yli kuusikkoon. Aina silloin tällöin jostakin kaukaa kuuluu yksinäistä määkimistä. Vaikka maisemat vuoristossa ovatkin komeat, odottelu käy silti tylsäksi.
Autoja kulkee harvakseltaan, joten todennäköisyys kyydin saamiseksi pienenee. Kun punainen pakettiauto oli kääntynyt laaksoon johtavalle pikkutielle, edellinen kuski oli rohkaissut meitä sanomalla, että ihmiset varmasti tuntevat sääliä keskelle ei-mitään jääneitä matkalaisia kohtaan. Kohta en enää usko siihen.
Kun olemme odottaneet tunnin ja vartin, Jaakko osoittaa seuraavaa autoa ja sanoo: "Tuossa tulee meidän kyytimme." Auto ajaa ohi lähes täyttä vauhtia, ja Jaakko purkaa turhautumisensa karjahduksena. Yhtäkkiä auto jarruttaa rajusti ja jää odottamaan meitä - huomaamme sen ikkunan olevan puoliksi auki.
Virkamiehen oloinen mies ajaa lujaa kapealla ja mutkaisella vuoristotiellä. Olen tyytyväinen, että tajusin kiinnittää turvavyöni. Välillä tie kulkee tunnelin läpi, emmekä puhu paljoa. Kuljettaja kuuntelee radiota ja minä lasken kilometrejä.
© Päivi Hotokka
|
