Sade (2000)

Hänen nimensä oli Sade.

Hän katseli pisaroiden valuvan pitkin ikkunaa ja pohti, oliko surullinen vai ei. Ja jos hän oli surullinen, oliko hänellä oikeutta olla. Hän oli nimittäin huomannut, että surullekin oli kiintiönsä, jonka ylittäminen oli häpeällistä. Vanhuuden varalle piti säästää, joten jumalat kirotkoot sen, joka jo nuorena tuhlasi osuutensa turhiin murheisiin.

Sade pyyhkäisi vettä tippuvat hiuksensa pois nenältä. Ei ollut oikea sää syödä jäätelöä, se suli nopeammin kuin hän ehti nuolla. Hänen teki oudosti mieli kuunnella sähkökitarapoppia. Vaivihkaa Sade vilkuili vastaan kiiruhtavia ihmisiä, mutta kukaan ei näyttänyt tuijottavan. Ehkä hän ei sittenkään ollut tulossa mielipuoliseksi.

Odottaminen oli yhtä tuskallista kuin aina. Sade ei tahtonut lähteä liian aikaisin ja kiitäessään polkupyörällä notkon kuulaaseen sumupilveen hän mietti, pitäisikö pyytää anteeksi. Alhaalla bussipysäkki oli tyhjä ja pysyi tyhjänä. Koira haukkui jossain harmauden ja metsän takana. Sade nojasi huokaisten polkupyörän tankoon.

Helpottunut vai huolissaan, turhautunut vai toivoton? Askeleet veivät vastavirtaan maantieojaan nähden. Sade alkoi jälleen toivoa kunnon kuuroa sumun sijaan. Jos voisi tuntea iholle iskeytyvien pisaroiden kovuuden, kylmyyden alimmaistenkin vaatteiden kastuessa - silloin ei ainakaan olisi tunteeton.

Kun taivas vihdoin tummui uudelleen, hän kohotti toiveikkaana katseensa ylöspäin. Pian maailma täyttyi kyynelistä, ja Sade hymyili.

 

© Päivi Hotokka