Veijo (2002)
Parrakas mies asui alakerran huoneistossa. Hän lähti aina aamupäivisin ja käveli hiukan horjuen puiston läpi tielle, suunnisti sitten kaupunkia kohti. Iltaisin hän palasi, samaa reittiä, samalla tavalla horjuen.
Koska miehen ovessa ei lukenut nimeä, kutsuimme häntä Veijoksi.
Veijon ikkunassa ei ollut verhoja, eikä hänen asunnostaan koskaan kajastanut valoa. Vastaantulijat hän kiersi aina kaukaa eikä milloinkaan puhunut toisille ihmisille. Hän pukeutui tummiin housuihin ja tummaan pikkutakkiin. Hänen paitansa oli sininen, mutta kravattia hän ei käyttänyt. Hänen olemuksensa oli sellainen, että mekin mieluimmin kiersimme hänet.
Huomasimme Veijon olemassaolon kahdesta merkistä. Hänen huoneistonsa ovi narisi kuuluvasti joka kerta, kun hän avasi sen. Lisäksi sen jälkeen, kun hän oli liikkunut rappukäytävässä, alatasanteella leijui kuvottava löyhkä, jota ei kyennyt haistelemaan niin kauan, että olisi löytänyt sanat sen kuvailemiseen. Pahimpina aikoina haju nousi yläkertaan saakka.
Edeltävinä viikkoina Veijon liikkeet olivat käyneet hitaammiksi. Narahduksesta kului useita kymmeniä sekunteja siihen, kun ovi vihdoin paukahti kiinni. Sen jälkeen jouduimme odottamaan kauan, ennen kuin hän ilmestyi ulko-ovesta pihalle. Veijo tassuteli hitaita, pieniä askelia päästäkseen tien yli puistoon. Oli aivan kuin hänen koneensa olisi käynyt liian pienillä kierroksilla.
Tiistai-illasta alkaen Veijon käytös muuttui huolestuttavammaksi. Hän ei enää lähtenyt aamuisin ja palannut iltaisin, vaan kulki huoneistonsa ja talon pihan välillä. Hän avasi oven, sulki sen, meni hetkeksi seisomaan ulos ja tuli jälleen takaisin. Myöhemmin hän tyytyi pyörähtämään rappukäytävässä ja sulkeutumaan jälleen huoneistoonsa.
Äänet alkoivat hermostuttaa meitäkin. Nirinää, paukahdus, askeleita, nirinää, paukahdus. Ja kahden minuutin päästä sama uudelleen.
Aloimme toivoa, että joku tulisi katsomaan Veijoa. Jonkun olisi pitänyt kertoa hänelle, että kaikki oli hyvin. Rappukäytävässä ei ollut ilkeitä mörköjä, eikä kukaan odottanut hänen ikkunansa takana. Naapurit eivät vaanineet häntä, vaikka olisivatkin halunneet hänen joskus käyttävän saippuaa.
Sunnuntaiaamuna havahduimme hiljaisuuteen. Pitkään aikaan ei ollut kuulunut nirinää tai paukahduksia. Odotimme, mutta mitään ei tapahtunut. Illalla Veijon ikkunassa ei edelleenkään ollut valoa. Yöllä kuu paistoi ikkunastamme sisään niin, että oli vaikea nukkua. Minä mietin, näkikö Veijo kuutamoa.
Jonkin ajan kuluttua haju haihtui rapukäytävästä, ja saatoimme jälleen hengittää ohittaessamme Veijon oven.
© Päivi Hotokka
